Herätetääs vanha ketju henkiin, kun sattui löytymään hauska sellainen.
Käyttöauton pitää olla neliveto tai avo. Molempi tietty parempi, mutta vähänkin kiinnostavat nelivetoavot ovat janoisia ja joko harvassa (Alfa Romeo 939 Spider 3.2 JTS Q4) tai pimputin kalliita (BMW 435i xDrive F33), joten toisesta on käytännössä pakko karsia, molemmista ei kannata. Vetokoukku pitää olla, jarrullista vetomassa mielellään lähemmäs kaksi kuin yksi tonnia, eikä käyttöauto saa olla missään nimessä pystyperäinen. Lisäksi auton pitää olla tyylikäs ja mikä tärkeintä minua kiinnostava, joka on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen asia - olenhan pari vuotta sitten peräkkäin koeajanut käyttöautovaihtoehtoina Fiat 124 Spiderin ja Jaguar XF:n, joita on äkkiseltään vähän vaikea kuvitella kilpailemaan keskenään.
Käyttöautolla jaksaa yleensä ajaa pari vuotta tai satakunta tuhatta kilometriä. Sitten se on nähty ja pitää vaihtaa johonkin toiseen, kun siihen kyllästyy.
Harrasteauto... no, siinä oikeastaan kohtaa kaksi tekijää: "Mä haluan tuon" ja "mulla on varaa tuohon". Kun nuo kaksi on myönteisiä, niin kohde on sopiva harrasteauto. Turha jättää jotain hankkimatta koska se on tai ei ole tietyn merkkinen, tietyllä vetotavalla tms, jos se kuitenkin himottaa ja pinkassa riittää pitoa. Taalat tiskiin ja harrastamaan, voi sen myydä pois jos osoittautuukin tylsäksi.
Avataas hieman historian havinaa, se saattaa vähän valottaa mielenjuoksua...
Käytännössä kalusto tuntuu osuvan tuon kiinnostavuuden osalta eurooppalaisiin vekottimiin. Olin aikoinani vahvasti saabisti, mutta homma pääsi vähän leviämään käsistä, kun kymmenisen vuotta sitten iski avokuume ja kesäautoksi tuli haettua TVR 350i:
Järjettömän hauska laite ajaa. Ja oikeastaan muutenkin järjetön - meluisa, janoinen, ahdas, postiauto ja kuskille vähän raskas ajettava. Eli aivan ihana! V8, tasainen painojakauma, lukkoperäinen takaveto ja varsin raaka alusta tekevät autosta pirun kivan harrasteauton - ja kauhean käyttöauton.
No, käyttöautorintamallakin tapahtui jo seuraavana vuonna, kun etuvedolla sutiminen loskassa kyllästytti (ja olihan Saabin mittarissakin reilu 90tkm meikäläisen matkaa). Katselin chattiautosta kelivetovalikoimaa ja erehdyin koeajamaan Alfa Romeo 159 2.4 Q4:n. Hupsista stana, saappihan vaihtui Alfaan kun kuukausi keskusteltiin myyjän kanssa yksityiskohdista:
Alfa oli hieno laite, ihastuin ja tykkäsin. Valitettavasti 3kk ostosta päätyi öljyt imusarjaan, siitä sylinteriin ja vitosen kanki ilmoittautui vapaaehtoiseksi banaaniksi. Pari kuukautta TVR:ää käyttöautona oli vähän raskasta, kun myyjäliike leipoi konetta takaisin kasaan. No, koitti aika että Alfa taas toimi ja pari vuotta mentiin italian lämmöllä nautiskellen.
159-käyttiskaudella teki kuitenkin mieli päästä pitkästä aikaa Saab-Klubin talvipäiville ysitonnisella, joten ostin harrastepuolelle ysitonnisen:
Tarpeen mukaisesti talvipäivätonnariksi nimetty etanolisaappi oli ihan kiva, mutta talvipäivien mentyä vähän ylimääräinen. Tuli sillä siti ajeltua, koska auto tykkää kun sillä ajetaan ja onhan tonnari ihan leppoisa laiva. Meni kuitenkin myyntiin, kun kaverin silloisen emännän isä tartti nopeasti autoa oman Alfansa hajottua ja tein hälle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä.
2014 sitten Ahvenistolla oman Alfani moottorista kuului jännä - ja kallis - ääni ja Alfa poistui hinurin lavalla kankilaakerin sulatettua itsensä uuteen muotoon. Tuon jälkeen en ole enää sillä autolla ajanut.
Ostin väliaikaiskulkineeksi nopeasti halvalla tuttua tekniikka eli ysitonnisen Saabin. Konevikainen Alfa ei ollut kauheasti arvossaan, joten tartuin kaverin tarjoukseen vaihtaa se päikseen vanhempaan, mutta omin voimin kulkevaan Toyota Celicaan - sentään ST185 -korinen GT-4 oli Toyotaksi yllättävän hauska, mutta oli se silti vähän liian Toyota:
Etanoli-Saappi ja Ralli-Toyota meni puolisen vuotta rinta rinnan ihan ok käyttöpeleinä, mutta mieli sanoi kuitenkin, että josko vähän tuoreempi peli olisi parempi ajatus, kun viikossa tuli kuitenkin nelinumeroinen kilometrimäärä. Joku iltapäivä töissä surffailin chattiautoa ja silmään osui E90-korinen BMW 325xi, jossa osui aika moni Bemarin speksi kohdilleen (kutoskone, sporttipenkit, xenonit, manuaaliaski, xDrive -neliveto) joten ei muuta kuin töiden jälkeen koeajolle, yön yli mietintä ja seuraavana päivänä nimeä lappuun. Nyt mulla oli penari:
Penari viihtyikin ajossa sen pari vuotta ja melkein 100tkm ja autokuume iski. Lääkitsin sitä ensi hätään yhdellä italialaisella ja kävin hakemassa itselleni Alfa Romeo 156 2.5V6:n:
Mutta se ei riittänyt. Meinaan harmitti koko kesän 2016, kun oli aika paljon sellasta keliä että aamulla kattelin että kylmää ja märkää, lähden töihin umpikorilla (TVR ei ole ihan nautinnollisin auto sateessa) ja iltapäivällä kirosin hienoa keliä että "miksi oi miksi en lähtenyt avolla". Tulin siihen tulokseen, että jos käyttöautosta saa katon halutessaan auki, ei tätä ongelmaa ole. Hetken pohdin että onko yhtään syytä miksi käyttöautossa oikeastaan pitäisi olla kiinteä katto, enkä oikein keksinyt (myöhemmin keksin 4, mutta eivät haitanneet minua), joten ei muuta kuin koeajolle ja ajokiksi vaihtui E93 -korinen 325i, jonka sain ajoon joulukuussa 2016:
Mainittakoon tässä kohtaa, että Suomen avoautokausi ei todellakaan rajoitu pariin kesäkuukauteen, kuten jotkut kovasti väittävät:
Jäärata-avoilu on kirkkaasti parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Ilman housuja voisi tulla kylmä, vaikka penarissa ihan kelpo lämppäri olikin. Kuva on Lumipallorallista 2017, kiitokset LCF:lle!
Tässä kohtaa osui chattiautosta silmään chattiauton halvin Alfa Romeo 159 3.2 JTS Q4, josta saisi oivan jääratalelun, kun vaan enste korjaa jakopään. Joten ei muuta kuin koeajo, tiukka tarjous kehiin ja Alfalla kotiin:
...eli mulla oli käyttöautona takavetoavo ja leluna nelivetosedani. Tämä voisi olla monelle ns. tavis-ihmiselle vaikea yhtälö sisäistää, mutta toimi vallan oivasti.
No, kolmosavolla tuli hinkattua taas se melkein satatonnia ja autokuume kaipasi vaihtelua. Chattiauto jylläämään ja useamman ehdokkaan ja koeajon jälkeen käsiin jäi E88-korinen BMW 128i:
Kolmossarjalaista 250kg kevyempi pikkuykkönen jäykällä alustalla oli hauska laite ajaa, tykkäsin oikeasti. Kävi kuitenkin niin, että ostettiin tönö vähän syrjemmästä ja pitkään hoitamatta ollut kalteva piha oli vähän heikolla hapella - ja siihenhän pikkuykkönen istahti jumiin kovin nätisti ja oli muutenkin vähän arpapeliä, pääseekö pihasta pois sade- ja talvikeleillä. Totesin, että nyt se neliveto olisi taas hyödyllisempi kuin avokori, joten pistin ykkösen vaihtoon jo harmittavan aikasin. Tilalle tuli jälleen E90-korinen BMW, tällä kertaa tosin LCI eli facelift ja vähän voimakkaampana eli turboahdettuna, hieman yli 300-heppaisena 335i-mallina:
Turbobemarista käyttöautoa muotoillessa meni homma jo aika rutiinilla. Radio vaihtoon, kaiuttimet vaihtoon, ovet vaimentaen, tallista kivempi rengastus alle, tietokoneella naputellen sopivat konfiguraatiot sisään eri purkkeihin jne. Tätä jaksoi vuoden ja ehkä 20tkm, mutta kävi aika selväksi, että bemari on nyt nähty ja tylsä. Edes turbokuutonen ei kauheasti viihdyttänyt, kun softa oli tehty niin sivistyneeksi, ettei auto yrittänyt tappaa kuskiaan (mitä kyllä vähän odottaisi Bemarilta noilla tehoilla) vaikka voimaa olikin melkosen merkeleesti. Vahva, muttei äkäinen. Vahva, mutta tylsä.
Lääkitsin jälleen autokuumetta harrastekalustolla, tällä kertaa valikoitui fiilistelymalli Saab 99 GL:
Bemarin korvaajaa kartoittaessa ehti kaverilta löytymään vahingossa ylimääräinen Alfa Romeo 33P4, jolle löytyi myös niin sopuisa hinta etten minä voinut muuta kuin etsiä kärryn vuokralle ja käydä hakemassa Alfan kotiin. Tässä Bemarin väkivahva moottori näytti kyllä kyntensä, se oli hyvä auto vetää kärryä:
No, kesä ei yhtään helpottanut autokuumetta. Käytännön vaihtoehdot rajautuivat melko nopeasti kahteen malliin: Alfa Romeo Giulia Veloce Q4 sekä Jaguar XE AWD, joten kävin tutustumassa jo keväämmällä Lahdesta bongaamaani kaunottareen. Pienellä hieromisella pääsimme autokaupan kanssa yhteisymmärrykseen ja Bemari vaihtui reilusti heikkotehoisempaan, muttei käytännössä yhtään hitaamman tuntuiseen(!) nokipolttoiseen brittiin, joka voitti italialaisen n. kymppitonnin hintaeron turvin. Pihaan siis saapui Jaguar XE:
Jaguarkaan ei halua tappaa kuskiaan, mutta siltä ei moista odotakaan. Hymy on kuitenkin herkässä, kun mukava ja elegantti kruiseri paljastuikin melkoiseksi mutkannielijäksi, jolla haluaa seuraavaan mutkaan ajaa pikkusen kovempaa. Selvästi onnistunut valinta, kun ratin takana joko hymyilee tai nauraa niin sateella kuin kuivallakin kelillä.
Tulipa julkastua melkonen historiikki, vaikka aattelin vaan vähän valottaa. Harrasteautoistakin osa on myyty matkan varrella, joten nyt ollaan tilanteessa, jossa käyttöautona on Jaguar ja harrastelistalla TVR sekä pari Alfaa (159 3.2 ja 33P4). Mikä niitä yhdistää? Eurooppalaisuus ja takavetarit - sekä se tärkein:
mä tykkään niistä, joka on nykyään minun #1 valintakriteeri sekä käyttö- että harrasteautossa (ja monessa muussakin valinnassa).